SKDL

Kolmiopelin kärjessä

Maantieteelliselle sijainnilleen ei kukaan voi mitään. Suomi ja Venäjä ovat tuomitut elämään naapureina, toistensa läheisyydessä ja vuorovaikutuksessa keskenään. Joskus muinoin suomalaiset ottivat ja lähtivät Venäjän sydämestä maailmalle, mutta jäivät kuitenkin Venäjän naapuriksi. Hamasta menneisyydestä alkaen Suomi ja Venäjä ovat käyneet kauppaa, saaneet toisiltaan vaikutteita tai sotineet. Ilmasto, luonto ja musiikkimaku on heillä saman kaltainen. Sauna on alunperin keksitty Venäjällä, mutta Suomessa se jalostettiin arktiseksi riitiksi. Suomi on saanut toisen uskontonsa Venäjän suunnalta. Venäjän ansiosta Suomesta tuli itsenäinen kansakunta, kun se irrotti Suomen Ruotsin alaisuudesta. Venäjän autonomia kypsytti suomalaisissa kansallisen identiteetin samalla kun Suomi toimi Venäjän perustuslaillisen monarkian kokeilualueena. Myöhemmin Neuvostoliiton aikana Suomi toimi Venäjän ystävällisen ulkopolitiikan näyteikkunana Länteen.

Vuoden 1905 tapahtumat alkoivat viedä sekä Suomea että Venäjää irti feodalismista kohti modernia kapitalismia. Vuosina 1917-18  kumpikin maa kävi porvarillisen vallankumouksensa saman aikaisesti, toisiaan kampittaen ja toisiaan tukien. Kummatkin maat olivat verisen sodan kansainvälisenä tantereena, osan aikaa toisiaan vastaan ja toisen osan omiensa kanssa taistellen. Toisessa maailmansodassa Suomi ja Venäjä olivat vihollisia keskenään Saksan välityksellä: Suomi Saksan liittolaisena Venäjää vastassa ja häviön kärsijänä; Venäjä Suomen ja Saksan torjujana ja sodan voittajana. Sodan jälkeen maat olivat jälleen hyviä kauppakumppaneina sotakorvausteollisuuden antamin eväin, YYA -sopimuksen osapuolina ja erilaisten kulttuuriensa innokkaina esittelijöinä toisilleen.

Venäjä on suuri maa ja Suomi on pieni. Suomi teollistui suomettumalla ja Venäjä kehitti kapitalisminsa punalipun suojassa Neuvostoliitoksi naamioituneena. Mutta nyt 2000 -luvulle tultaessa kumpikin maa jatkaa kanssakäymistään samalta viivalta globalisoituneen kapitalismin sanelemin ehdoin. Kukaan ei voi maantieteelleen mitään - onneksi.

Sodanjälkeisen kauden Suomessa kaikki huomattavat tapahtumat pelattiin kolmiopelinä: NKP, SKP ja Suomen hallitus. Jokaisella kolmion kärjellä olivat omat intressinsä ja keskinäiset riippuvuussuhteensa. Kullakin oli myös omat valttinsa ja erikoisuutensa, jota toisten oli pakko ainakin jossain määrin kunnioittaa. Se oli luokkataistelun realismia Suomessa. Kansalliset ja kansainväliset intressit sekoittuivat toisiinsa kuten aina.

NKP oli sidoksissa maailmanvallankumouksen logiikkaansa jo pelkästään sisäpoliittisista syistä. Sen täytyi perustella omalle kansalleen luomansa järjestelmä sosialismiksi. Vallankumouksellinen ja vasemmistolainen esiintyminen kansainvälisissä suhteissa oli osa tuota perustelua. NKP tarvitsi SKP:ta tehtävänsä ulkoisena toteuttajana, mikä tapahtui pitämällä yllä taistelua sosialistisen vallankumouksen puolesta Suomessa. Mitä suurempi kannatus SKP:lla oli joukkojen keskuudessa, sitä voimakkaampi se oli omassa tehtävässään ja sen hyödyllisempi se oli NKP:lle.

Ollakseen vahva tekijä suomalaisessa luokkataistelussa SKP katsoi tarvitsevansa vastaavasti NKP:n tukea. Sosialismin rakentaminen Suomeen ei onnistuisi pelkästään kotimaisin voimin.

Vaikka NKP ei tarvinnut SKP:n tukea olemassaolonsa turvaamiseksi Venäjällä, se tarvitsi sitä NKP:n kansainvälisen vaikutusvallan ylläpidossa ja sen laajentamisessa maailmanvallankumousta varten. Läheisissä suhteissa toimiva suhteellisen voimakas kommunistinen puolue Suomessa lisäsi varmasti NKP:n auktoriteettia myös Neuvostoliiton sisällä.

Suomen hallituksen riippuvuus NKP:sta perustui aseveljeyteen Hitlerin kanssa. Hitlerin häviö toisessa maailmansodassa merkitsi myös Suomen häviötä Neuvostoliitolle. Sotakorvausten maksaminen ja menetetyn naapuriluottamuksen uudelleen rakentaminen oli sodanjälkeisten hallitusten koetinkivenä. Suhde Neuvostoliittoon oli peruskysymyksenä sotakorvausten jälkeisillekin hallituksille. Kylmän sodan rintamalinjat pakottivat Suomen valtiojohdon valitsemaan Neuvostoliiton, mutta siten, että yhteys Länteen ei katkeaisi. Tässä suhteessa Kekkosellakaan ei ollut kovin paljon liikkumavaraa. Kekkosen roolia arvioitaessa tämä tulisi muistaa.

Suomen hallitusten epämukavuutta suhteessa itänaapuriin lisäsi vielä SKP. Hallitus tiesi, että SKP toimi myös NKP:n silmänä ja korvana ja se ei tuntunut varmaankaan mukavalta. SKP puolestaan tiesi oman tärkeän asemansa ja pyrki tottakait hyötymään siitä poliittisesti.

Kimmo Rentolan kirjasta, Niin kylmää että polttaa, käy ilmi miten kolmiopelin osapuolet rauhan oloissa pelasivat tuota epätäydellisen informaation peliä. Tiedustelu eli vakoilu oli olennainen osa sitä informaation hankintaa, jonka perusteella uudet siirrot pakkopelissä tehtiin.

Rentolan suorittama kuvaus on pääasiassa politiikan pintailmiöiden (vakoilukin on sitä) empiiristä kuvaamista. Mitkä olivat ne tekijät, jotka sitä tuottivat, sitä Rentola ei saa aineistostaan irti, ja siksi hänellä on kolmiopelistä varsin vähän kerrottavaa.

Neuvostoliiton alkuvuosien kehityshistoria, ja Lännen, siinä laskussa myös Suomen, osuus siihen jää käsittelemättä. Suomihan oli osallistunut interventiosotiin ensiksikin Saksan liittolaisena ja Saksa Suomen valkokaartin liittolaisena. Suomen yhteys Saksaan 1918 oli niin tiivis, että Suomi asiallisesti ottaen luopui Leninin vastikään myöntämästä itsenäisyydestään Saksan hyväksi. Tästä puolesta eivät historiantutkijat juuri puhu.

Lisäksi Suomi teki itsenäisesti Aunuksen ja Itä-Karjalan retkiä Venäjää vastaan, sekä osallistui Judenitsin joukoissa Pietarin valloitukseen.

Toisessa maailman sodassa Suomi oli jälleen Saksan liittolaisena ja aseveljenä Neuvostoliiton tuhoamisessa.

Voidaan siis sanoa, että itsenäisyyden ajan valkoinen Suomi on ollut agressiivisempi osapuoli Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisestä kanssakäymisessä, kuin Venäjä. Neuvostoliiton epäluuloisuus Suomea kohtaan oli sen vuoksi lähihistorian kokemuksen valossa perusteltua. Olihan bolshevikit koko olemassaolonsa ajan tukeneet Suomen itsenäistymispyrkimyksiä jo tsaarinvallan aikana, ja valtaan päästyään myöntäneet Suomelle itsenäisyyden.

Neuvostoliiton vakoilutoiminnan motiivit Suomen suuntaan selittyvät enemmänkin Suomen agressiivisuudella kuin bolshevikkien  maailmanvallankumouksen tavoitteilla, jonka ajaminen NKP:lle oli pitkäaikaisen poliittisen työn kysymys, ja jossa vakoilun rooli oli vähäisempi. Maailmanvallankumouksen edistäminen Suomen osalta oli SKP:n tehtävä, ja siinä ei vakoilusta ole kovin paljon apua.

Uhka Suomen miehittämiseen sodanjälkeisessä tilanteessa ei ollut reaalinen vaara, jos muistetaan kuinka raunioksi Venäjä saksalaisten jäljiltä jäi. Toisen maailmansodan jälkeen NL olikin pelkästään  puolustuskannalla, joten maailmanvallankumous ei antanut vakoilutoiminnalle kovin suurta motiivia. Tsekkoslovakian miehitys v. 1968 on paljolti nähtävissä juuri NL:n puolustusoperaationa, vaikka sitä perusteltiinkin ideologisesti.

Tärkein motiivi vakoiluun NL:n puolelta oli Lännestä Suomen kautta uhkaavan agressiivisuuden kartoittaminen.

Suomen harjoittaman vakoilun motiivit olivat ideologiset kylmän sodan tarpeita varten. Tässä mielessä NL:oon ja myös SKP:hen suunnattu vakoilu lähti samasta motiivista. Kimmo Rentolan kirjan varsin suuri vakoilua koskeva painotus ilman, että hän olisi tarkastellut vakoilun motiiveja tarkemmin, tekee hänen tutkimuksestaan varsin ideologisen ja ennen kaikkea porvariston suuntaan.

Ehkä siinä tulevat esille virallisen yliopistofilosofian asettamat tavoitteet ja pyrkimykset enemmän kuin historian tutkimuksen tieteelliset intohimot.

Historiallisten ilmiöiden syiden ja seurausten pohtiminen edellyttää tiettyä teoreettista viitekehystä, johon tapahtumat sijoitetaan. Tietenkin Rentolalta sellainen löytyy, mutta se ei ole Rentolan oma eikä omaperäinen. Se on se sama, mikä porvarillisella yhteiskuntatutkimuksella yliopistomaailmassa on. Sen vuoksi Rentola antama kuva myös SKP:sta vääristyy kyyniseksi ja mekaaniseksi.

Tyypillisen sivistyneistönäkemyksen mukaan työläinen, kommunisti, puolueen yksityinen jäsen on katkera, tahdoton ja typerä sätkynukke julmien, ovelien ja itsekkäiden politrukkien pelissä. Sellaisen kuvan antaa Rentolakin. Ehkä akateemisen historiankirjoitukseen viitekehykseen ei muunlainen kuva sovi.

Todellisuudessa suurin osa SKP:n ja SKDL:n jäseneksi liittyneistä ihmisistä olivat erittäin tietoisia, sivistyneitä, uhrautuvaisia, itsenäisiä ajattelussaan, rohkeita ja päättäväisiä yksilöitä. Politiikka ei heille ollut pelkkä harrastus, vaan se oli elämän koko sisältö.

He kävivät taistelua taloudellista hyväksikäyttöä vastaan. He halusivat estää porvariston ja sivistyneistön pyrkimykset eristää vähäväkinen kansa inhimillisen kulttuurin saavutuksista. He halusivat osallistua isänmaansa poliittiseen ohjaukseen rakentamalla maahan demokraattista järjestelmää. Tämä puoli asiaa ei Rentolaa juuri kiinnosta. Hän tutkii vain vakoilua.

Kommunistina oleminen on aina ollut vaikea taiteenlaji, niin myös sodan jälkeisessä Suomessa. Kommunistisilla puolueilla Lännessä on aina ollut tietyssä mielessä sama ongelma kuin Neuvostoliitolla kapitalististen maiden ympäröimänä. Ympärillä vaanivan ja vakoilevan luokkavihollisen pyrkimyksiin vedoten stalinistiset puoluejohtajat ovat kahlinneet puolueen sisäistä demokratiaa. Tavallisten jäsenten vaikutusmahdollisuudet ovat sen vuoksi olleet vähäiset. Rivijäsenten käytettävissä olevien vaikutusvälineiden vähyys johtui tietenkin myös porvarillisesta yhteiskuntarakenteesta, jonka koulutus ja tiedotuspolitiikka on alistettu hallinnan ja vallan välineeksi. Tämän vuoksi kaikki puolueet ovat aina ollut byrokraattisia ja sivistyneistövaltaisia. Vasemmistopuolueetkaan eivät ole poikenneet tässä suhteessa yhteiskunnan muista organisaatioista.

Kun vasemmiston arvio reaalisosialismin todellisesta luonteesta oli virheellinen, niin siinä se ei poikennut ihmisten käsityksistä yleensä. Eurooppalaisen reaalisosialismin romahdus oli kaikille suuri ja laajuudessaan harvinainen yllätys. Tällä ei voida puolustella  kuitenkaan SKP:n tai muidenkaan kommunististen puolueiden sokeutta. Juuri niiden olisi pitänyt nähdä asioiden todellinen laita. Juuri marxilaisuuteen vannovat ihmiset (kuten minäkin) varoittelevat muita tuijottamasta pelkkiin ilmiöihin ja kehottavat etsimään olioiden olemusta. Reaalisosialismin arvioimisessa tiedostaminen petti pahasti. Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan Raamatussa.

Pääomien ulkopuolella oleva kansanosa on toisen luokan väkeä yhteiskunnallisen vaikutusvallan suhteen. Sama koskee myös vasemmistopuolueita. Jononjatkoja, perseennuolijoita ja pelureita (sanan huonossa merkityksessä) löytyi lähinnä siitä joukosta, joka pyrki tavalla tai toisella hyötymään henkilökohtaisesti työväenliikkeestä, puolueen jäsenyydestä ja jäsendemokratian puutteellisuudesta. Heidän aatteellisuutensa on aina ollut oman edun tavoittelusta lähtevää ja sen vuoksi myös teoreettisesti pinnallista.

Kimmo Rentola, jonka tutkimuksen ainakin aluksi rahoitti SKP, kuvaa kaikki kommunistit ja kansandemokraatit edellä kuvatun kaltaisiksi. Sen vuoksi Rentolan tutkimusta leimaa sosialismin romahtamisen jälkeisessä tilanteessa jälkiviisaus ja porvariston nuoleskelu. Se ei liene järin tieteellinen metodologia.

Huomautuksia näistä sivuista voi lähettää osoitteella: heikki.typpo@sposti.net tai heikki.typpo@punavihrea.info

Sivut päivitetty: 7. 6. 2006